Kaikki pelimerkit punaiselle

4.4.18 / Päivä
9,1 km
7 legiä (sis. n. 4h ahkiohiissaamista)
korkeus: 820 m
sää: aamu perus -30°C; päivä -19°C; ilta kaunis; kirkas tyyni
sijainti: N 79,12154° E 016,85519°

Kaikki pelimerkit punaiselle

Ennen kuin kerron retkikunnan päivästä, uhkapelaamisesta tai edes Juhan pianosta, haluan kertoa hiukan fysiikasta.

Mielestäni fysiikan ymmärryksemme kehitys on Einsteiniin asti aika selvää. Suhteellisuusteoriaa edeltävä fysiikka selitti pääasiassa arkisia havaintoja ja on siten helposti ymmärrettävissä, tai ainakin sille löytyy ymmärrettäviä analogioita arkielämästä. Kineettisen energian ja potentiaalienergian suhde, kitkan vaikutus ja erityisesri levossa olevan kappaleen taipumus pysyä levossa vaikka kuinka kiskoo, ovat tuttuja kaikille ahkionvetäjille. Hiihtäjillä Newton on hallussa yhtälailla kuin nimikkohuippunsakin.

Sähköoppi on ehkä aavistuksen klassista mekaniikkaa hankalampaa, mutta kyllä hiihtäjäkin ymmärtää, että kolmenkympin pakkasessa elektronit eivät jaksa juosta aurinkopaneelista akkuun ellei niitä houkuttele kuumalla Nalgene-pullolla. Ja vaikka Maxwellinsa muistaisikin, niin valosähköisen ilmiön selitys lähestyy jo suhteellisuusteoriaa, joten aurinkopaneelin sielunelämä jää vähän etäiseksi.

Arktinen vaeltaja tuntee kyllä suhteellisuusteorian, mutta hiihtäjän arki ei ehkä ihan taivu Einsteinin yhtälöihin. Joka tapauksessa se on selvää, että tässä hommadsa suhteellisuudentaju kyllä kehittyy! Reilun viikon jälkeen -30°C on perussetti, ei kylmä. Kahdeksan legiä on lyhyt päivä, ei pitkä. Nukkuminen bensapullojen kanssa on normaalia, ei outoa. (Koettakaa rakkaat siellä kotona sitten reissun jälkeen ymmärtää.) Ja niin edelleen. Eisteiniin asti asiat ovat siis jokseenkin selkeitä.

Einsteinin jälkeen fysiikka on keskittynyt lähinnä kvanttifysiikan kehittämiseen. Se on hiihtäjälle outoa eikä lainkaan kouriin tuntuvaa. Kyllähän ahkion mallisesta kappaleesta voidaan samaan aikaan tuntea sekä sijainti että nopeus – paitsi jos se seuraa Renoa alamäessä. Mutta voiko esimerkiksi meri samaan aikaan olla jäässä ja olla olematta jäässä? Onko se silloin semmoinen aaltofunktio? Vissiin on.

Retkikunta törmäsi tähän arkielämän aaltofunktioon eilen saadessaan sateliittipuhelimeen viimeisimpiä tietoja Austfjordenin jäätilanteesta: Einsteinnodden-nimiseen niemeen saakka näytti olevan kiintojäätä ja siitä eteenpäin jäätä ja vettä. Jäässä ja ei jäässä. Pahaksi onneksi tuon suhteellisuusteorian isän mukaan nimetty niemennenä on vaan 6km etelämpänä kuin jäätikkö, jota halusimme lasketella merejäälle. Välissä oli siis vaikeasti ymmärrettävä reitin superpositio: reitti oli ja ei ollut. Siitä pääsee ja ei pääse. On jäässä ja ei ole. Asia selviää vasta kun reitin aalt ofunkio romahtaa hiihtäjän tehdessä siitä havainnon. Sittem riemuitaan tai kirotaan.

Toisin sanoen emme tänä aamuna tienneet pääsemmekö kulkemaan aikomamme reitin. Ja emme kyllä tiedä vieläkään. Tämähän ei olisi pahakaan rasti, jos päivän puoliväliin ei olisi osunut ns. ahkiohissimäki. Se on kohta, jossa jaetaan viimeiset kortit ja on aika päättää panostaako vai kipata.

Koska Ankarat Svalbaardit koostuu varsinaisista hurjapäistä halusi enemmistö laittaa kaikki pelimerkit punaiselle ja katsoa pelin loppuun asti. Siispä hiihdettyämme pari legiä ylämäkeen viritimme jyrkän seinämän reunalle ankkuripisteet ja köydet ja laskimme n. 60 kiloisia ahkioitamme 4x60m Pikku-Chamonixin laaksoon. Tässä lohtaa oltiin ns. all in. Newtonin lakien mukaan noita painoja ei enää kiskoisi mäen päälle kuin Pirkanmaalaiset Petet – ja niitä ei ole nyt mukana. (Terveisiä vaan, jos luette!)

Neljän tunnin köysipuuhien ja yhden legin löpsäytyksen jälkeen päädyimme ehkä reissun kauneimmalle leiripaikalle ilta-auringon lämmössä. Teltat pystyyn ja kiville istuskelemaan ja ihmettelemään ympäröiviä vuoria. Huomisen suunnitelma on kivuta 1000-vertikaalimetrin päivä Perriertoppenille ja antaa reitin aaltofunkion elää rauhassa omaa elämäänsä. Tosin toivomme, ettei vuono juurikaan aaltoilisi vaan jäätyisi ihan kiltisti.

Ylihuomenna sitten katsomme merijään bluffin. Ja toivomme ihan helvetisti, että se on bluffia. Muuten on nimittäin edessä 15 km ja 1000 korkeusmetriä takaisinpäin! Tai kuutisen kilometriä ahkioiden kantamista yli jäisten kalliorantoje. Kumpikaan ei oikein nappaisi.

Siitä Juhan pianosta kuulette sitten joku toinen kerta. Se tuli kuitenkin sököstä, joten luotamme Juhan tuurin pitävän edelleen.

PS. Syvimmät pahoittelut pitkän fysiikkansa vakavammin ottaville ja paremmin muistaville. Lähestyin asiaa enemmänkin proosallisesta tulokulmasta.

Kuvassa: Ankarat ahkiot köydenjatkona. (Kuva: Korpi-Jaakko)

– Korpi-Jaakko

[attach 1]