Huippuvuorten retkikunnan harjoitusvaellus Päijänteen kansallispuistossa 3.-4.2

Vastahan oli joulukuun alku ja Huippuvuorten retkikunnan ensimmäinen kokoontuminen Lopella retken suunnittelun merkeissä! Niinhän se menee, että aika rientää kun suunnittelee mukavia.

Nyt oli siis vihdoin aika testailla menoa, telttakaveria ja varusteita käytännössä Huippuvuorten retkikunnan yhteisellä harjoitusleirillä Päijänteen kansallispuistossa kun reissun alkuun on vajaat 2 kuukautta aikaa. Kukin oli tahollaan tehnyt tarvittavia varustehankintoja joulukuisen ensitapaamisemme ja tämän harjoitusleirin välisenä aikana, pohtinut (päänsä puhki) niiden riittävyyttä erittäin kylmiin olosuhteisiin ja laskeskellut laskimentarkasti tulevaa ruoan (myös suklaan ja muiden herkkujen) riittävyyttä tulevalle reissulle. Nyt oli aika lyödä viisaat päät yhteen ja vertailla kokemuksia ja näkemyksiä hangella.

Tällaista espoolaista, harmillisen vähiin lumiin tottunutta, vähän epäilytti ennakkoon Päijänteen ja erityisesti harjoitusleirimme reitille osuvan Kelveneen alueen lumi- ja jäätilanne, mutta lähtöpisteessämme Padasjoen venesatamassa oli ilo havaita uutta lunta ja tuoreita hiihtoreittejä jäällä silmänkantamattomiin. Siinä tunnin verran autoja purettuamme, järjesteltyämme tavarat ahkioihin (mahdollisimman paljon tavaraa Huippuvuorten ahkioiden painoja jäljitelläksemme) ja kiinniteltyämme vetovaljaat aisoihin koitti lähtöhetki. Kirkas pakkaskeli houkutti jäälle jo vimmatusti, ja koko jengi paineli kevyen oloisesti ensimmäiselle legille. Itsellä jo mielessä häämötti se hetki, kun maaliskuun lopulla startattaisiin Svalbardissa. Miltäköhän se tuntuisi? Pälyilisiköhän sitä jatkuvasti ympärilleen jääkarhuja katseella etsien..? Kulkisiko suksi ollenkaan peräti 70-80 kiloa ahkiossa? Pysynköhän noiden riuskojen 180-senttisten miesten vauhdissa tällaisena taskurakettina, tosin sitkeänä sellaisena?

Kahden edellisen talven hiihtovaellukset ovat jääneet jonnekin kropan muistiin, koska homma tuntui taas niin tutulta ja mukavalta. Tällaistahan tämä olikin! Itsellä on lajinomainen harjoittelu renkaanvetoineen vasta alkamassa (vielä ehtii!), mutta takana onneksi muuta vaellusta ja polkujuoksulenkkejä sekä luulot pois- typpinen megatiukalta tuntunut Vaarojen Marathon Kolilla. Lauantaipäivän pari ensimmäistä legiä menivätkin helposti, mutta sen jälkeen alkoi ahkio painaa: jossain toisen legin lopuilla koitimme letkana väistellä jään päälle noussutta, uuden puuterimaisen lumen alle piiloutunutta, vettä ja jengi joutui vähän himmailemaan ja irrottamaan jäätä suksien pohjista. Itse totesin, että nääh kyllä tämä tästä ilmankin ja sekös kostautui. Rule number one: minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Rankoista rankimman, päivän viimeisen ja viidennen, legin päätteeksi kiepautin ahkion ympäri ja sieltähän paljastui toista senttiä paksu jää- ja lumikerrostuma. Onneksi päivä oli verraten lyhyt, koska legiäkään enempää en olisi tuolla luistolla jaksanut. Mutta hyvästä treenistähän se kävi toki! Eli suosittelen treenimuotona kyllä. Varsinaisella vaelluksella suosittelen napakkaa itsekuria märkien suksen- ja ahkionpohjien siistimisessä.

Upea lahdenpohjukka Päijänteen kansallispuiston alueella toimi leiripaikkanamme pakkasyön verran. Kirkas ensimmäinen hiihtopäivä alkoi tunnelmallisesti painua mailleen, kun telttoja naputeltiin nauloilla kiinni jäähän. Taisipa parilla telttakunnalla olla jääruuvejakin, ja kukin tavallaan sai väliaikaiskotinsa pystytettyä. Ihan kuin olisi taas kotiin tullut, kun tuttu bensakeittimien suhina ja liekkien lepatus leirissä alkoi. Vaikka hiihto on mukavaa, leiriä aina päivän päätteeksi odottaa lapsenomaisella innolla (varsinkin se, joka hiihtelee ahkionpohjat umpijäässä).

Makuupussit ja pari makuualustaa pitivät lämpimänä ja unessa aamuneljään saakka, jolloin yön kylmin hetki hönkäili telttakankaan läpi huomenia. Mikäs siinä kuitenkaan löhöillessä, kansallispuiston hiljaisuudessa. Jopa jää oli vaiti tänä yönä eikä kumea pulputus lähtenyt kuljettamaan meikäläisen mielikuvitusta liikaa.

 

Aamutoimien jälkeen startti oli retkikuntatyyliin klo 9. Uutta lunta ei ollut yön aikana satanut, mutta ihan tiukalta tuntui saada ahkio liikkeelle vanhaltakin lumelta. Vähän siinä sitten taas irroteltiin jäätä ja lunta pois pohjista ja taas liikkeelle. Lahden pohjukka jäi taakse ja isolta selältä pyyhki pakkasviima heti kasvoille. Jos joku ei ollut vielä aamukahveesta hereillä, niin viimeistään nyt. Kainaloventilaatiot pysyivät ainakin itsellä vielä visusti kiinni ekan legin ajan. Sunnuntai näyttäytyi järvenselillä neljän legin verran hiihdellessä upeana: aurinko pilkisti pilviharson takaa ja jopa lämmitti kireän pakkasen nipistelemiä kasvoja. Se seurasi retkikuntaamme koko toisen hiihtopäivän ja räpsittiin siinä järvellä kuva jos toinenkin.

Nämä pakkaspäivät olivat hyvää harjoitusta Huippuvuorille, jossa todennäköisesti saamme tuta jopa yli miinus kolmenkymmenen asteen pakkasia. Oli erittäin hyödyllistä myös nähdä livenä retkikuntalaisilla (ei vaan kaupan henkareilla) erilaisia tauko- ja vaihtolayereita: toisilla on toppahame, toisilla toppacaprit, toisilla itse tuunattu myrskymaski tai säärystimet. Keskustelut hiihtäessä, legitauoilla ja leirissä lisäsivät varmasti jokaisen retkikuntalaisen tietoa ja kirkastivat päätöksiä hankkia tai olla hankkimatta Huippuvuorten reissuun vielä jotakin tarpeellista tarviketta. Myös kuivatuista ruoka-aineista viisastuimme, erään retkikuntaisen mukaan esim. ranskalaisia perunoita ei kannata kuivata, tai ei ainakaan toista kertaa…

Meno kahden päivän aikana oli meillä ihailtavan reipasta, jopa niin reipasta, että itsellä oli alkuun (taas) vähän liikaa merinovillakerroksia päällä. Retkikunnalla oli energiaa ja intoa edetä jopa vauhdikkaasti, muttei kuitenkaan talvisesta tunnelmasta nauttimatta ja maisemia ihailematta. Tämä lupaa hyvää jaksamista ja etenemistä Huippuvuorille. Toisaalta tuli fiilis, että vielä pitää treenata ahkerasti, sillä tiedossa on tätä toimintaa siellä jopa 19 vuorokautta putkeen!

Harjoitusleirimme viimeinen legi antoi vielä tujakan loppusilauksen treeniin, kun kymmenen senttiä pehmeää lunta jään päällä (etenkin ladunavaajatiimin näkökulmasta), pakkasviiman kanssa vielä tuttavuutta tekevät keuhkoparat ja edellisen illan ”jääpohja-ahkio” happoina jaloissa saivat meikäläisen sykkeen tiukkaan nousuun ja jalatkin toivomaan pikaista perille pääsyä! Välillä sujuu ja välillä on tiukempaa, se on pelin henki, mutta viimeisillä voimillakin perillä on aina ollut päällimmäisenä mielessä vain yksi ajatus: milloin seuraavan kerran lähdetään?

Padasjoen satamarannassa testailtiin vielä jäärautoja monoihin ja katsottiin köysistössä liikkumisen sekä jääkarhuhälyttimien asentamisen perusperiaatteet. Siinä vielä leirin päätteeksi yhteiselle lounaalle siirtyessämme pohdiskelin hiihtovaeltamisen karuutta ja ihanuutta. Mikä siihen on syynä, että sitä laittaa itsensä loma toisensa perään mieluiten kylmään ilmanalaan huhkimaan sukset jalassa ja vetämään vähintäänkin kymmenien kilojen ahkiota? Syitä on varmasti yhtä monta kuin on hiihtäjääkin, mutta itsellä listan kärjessä ovat reissujen hauskuus ja palkitsevuus: saa kokea talvisia elämyksiä ja selviytyä haastavistakin reissuista yhdessä retkikunnan kanssa, oppia aina vaan lisää talviretkeilystä ja tutustua uusiin ihmisiin, jakaa retkitarinoita ja –vinkkejä samanhenkisten kanssa, saa kokea arktisen luonnon ankaruuden ja herkkyyden vailla neljän seinän antamaa turvaa, nauttia ihan parhaasta retkikuntahuumorista, oppia itseään kokeneemmilta ja antaa tsemppiä myös muille sekä ylittää itsensä ja löytää uusia jaksamisen tasoja niin fyysisesti kuin henkisesti. Huippuvuoret, here we come!

-Jonna (teksti ja kuvat)

Kerro, kysy, kommentoi!