Nallo, eli sinne ja takaisin
Kevään toinen Kebnekaisen retkiryhmä siirtyi pääsiäislauantain aamuna Sissin kammilta Nikkaluoktaan 10 asiakkaan ja yhden Vaiskan voimin. Iltapäivän neljän legin aikana totuteltiin hiihtoon, muistettiin yhden makuupussin unohtuneen autoon, sussaroitiin vaatteita ja valjaita ja saatiin aavistus siitä, miten ahkio ensin jarruttaa ja sitten tuuppaa hiihtäjää mäennyppylöissä. Ahkion kanssa hiihtäminen oli useimmille uutta ja johdatuskurssin ”hikoilua vältetään viimeiseen asti” -oppi oli vain häilyvä muisto, kun vaatetta oli tietenkin liikaa, pakkasta ei nimeksikään ja kroppa ihmetteli mikä on homman nimi. Ensimmäinen leiri laitettiin illansuussa pystyyn ja nopeimmilla taisi jo pekonit paistua pannulla siinä vaiheessa, kun noviisit vielä ihmetteli telttanarujaan. Yhdessä pytingissä tiedusteltiin olisiko telttaparilla sitä siemennestettä kattilaan pohjalle lumensulatusta varten. Ei ollut, mutta onneksi termarin pohjalla oleva vesitilkka kelpasi.
Sunnuntain suunnitelma oli edetä 8 legiä. Maasto ja sää vaihtelivat, skinit kiinnitettiin hiukan ennen lounastaukoa ja nollakelin lumi rakensi omat möykkynsä suksen pohjiin. Mäkien nousu- ja laskutekniikoita tuli harjoiteltua yritys- ja erehdysmetodilla, jono pysähteli ajoittain aisojen virittelyn takia ja vauhtia tasailtiin muutamaan otteeseen, mutta kaiken kaikkiaan homma rullasi ilman suurempia kommelluksia. Leiri pystytettiin 7 legin jälkeen solaan Nallo- tunturin kupeeseen, koska myöhemmin sola kapenisi ja mahdolliset vyöryvät kivet voisivat aiheuttaa harmeja.
Kuva: Kirjoittaja kiinnittämässä nousukarvoja suksiensa pohjiin.
Aamun kuuntelussa Vaiska kertoi, ettei näkyvyys riitä tulevan hankalamman paikan ylitykseen ja päätettiin jäädä leiriin ainakin puolille päivin. Tilanne ei kuitenkaan muuttunut ja Vaiska lausui unohtumattomat sanat: ”Pidetään tässä nyt yksi tyky-päivä ja jatketaan huomenna. Ei tällaiset säät täällä kestä kauan, aamulla se on ohi.” Tässä vaiheessa oli sitten selvää, että Kebnekaisen huiputukseen ei tulisi olemaan aikaa, mutta suklaata syödessä ja monoja kuivaillessa päivä kulki vielä omalla painollaan. Joillakin oli onnekseen mukana jopa mutteripannu ja lättyainekset. Koko totuus alkoi paljastua vasta myöhemmin.
Tiistai-aamun kuuntelussa tilanne oli muuttunut – väärään suuntaan. Tuuli oli voimistunut ja näkyvyys edelleen huonontunut. Jäätiin leiriin ja koska suunnitelmaan kuuluvaan lumiluolailuun ei olisi jatkossa enää aikaa, aloitettiin puoliltapäivin vimmattu iglun rakentaminen. Tiilet oli kaukana tasalaatuisista ja niitä tuotettiin paljon ja vääränlaisia. Johonkinhan se edellispäivän makaamisenergia oli purettava ja nyt se käytettiin lumen sahaamiseen. Myös seurusteluun oli mahdollisuus (tosin hieman huutamalla; leiri sijaitsi solassa, joka muodosti aikamoisen tuulitunnelin). Yleensähän telttanaapureita morjesteltiin leiriaikana nyt lähinnä siten, että itse lapioi telttaa esiin lumesta ja naapuri sattui olemaan samaan aikaan vessassa.
Kuva: lumitöissä
Illalla nautittiin rommikaakaot jääbaariksi muuttuneessa iglussa ja todettiin, että aamulla lähdetään tönäämään solasta läpi vaikka väkisin. Valomerkin aikaan iglun raoista alkoi tuulla kylmästi sisään ja yllätys oli aikamoinen, kun kotiin lähtiessä omaa, ehkä 50 metrin päässä olevaa telttaa ei iglulta asti enää nähnytkään.
Aamukuuntelussa saatiin kylmää faktaa: tuuli oli nyt 23 m/s ja olisi iltapäivällä 28 m/s. ”Vaikka väkisin” ei näin ollen ollutkaan enää vaihtoehto ja kolmas päivä ja neljäs yö samassa leirissä oli edessä. Alettiin oltiin jo olla lähellä Vaiskankin yhden leirin ennätystä. Nyt ei ulos enää menty lumileikkeihin vaan päivä kului syödessä, lapioimisessa ja teltan katttoon tuijottelussa. Ipodista oli akku tyhjä, pelikortteja tai kirjaa ei ollut (”ei siellä ehdi iltaisin harrastaa”), joten harjoituksen nimi oli miten olla tekemättä mitään. Tässä vaiheessa pohdittiin jo voiko retkeä pidentää päivällä, eli onko jollakin töitä jo sunnuntaina ja riittääkö bensa ja ruoka. Kantapään kautta oppimistakin tapahtui: kun kuorirukkanen karkaa käsistä 100 km/h vauhtiin, sitä ei saa juoksemalla kiinni. Varsinkaan housut kintuissa.
Kuva: Tuuli on tuonut yön aikana riittävästi keittolunta pikkuabsidiin.
Torstaina aamulla kaivettiin teltat lumesta. Mielenkiintoinen tilanne syntyy, kun telttakunnan ainoa lapio on päätykiilana ja sen päällä on metri lunta! Sukset käännettiin 180 astetta ja ryhmän oli lähdettävä palaamaan tuloreittiä takaisin. Näin ollen koko Kebnekaise jäi näkemättä, mutta Nallo tuli sitäkin tutummaksi – tosin senkään huippua ei montaa kertaa tarvinnut katsella. Suunnitelmana oli kiskaista 9 legin päivä ja se saatiin toteutettua. Näkyvyys vaihteli moneen kertaan, mutta sentään suuri osa matkasta tehtiin myötätuulessa. Pyry oli peittänyt kaikenlaiset hiihto- ja kelkkajäljet, ja välillä ahkioita vedettiin pitkin tunturikoivikoita.
Viimeisen yön jälkeen heilautettiin vielä vajaat kolme legiä Nikkaluoktaan. Silloin todettiin, että jatkossa retkien turvallisuussuunnitelmiin on ehdottomasti lisättävä palovammojen ja uupumuksen lisäksi merkittävä makuuhaavariski. Lisäksi huomattiin, että jonkin verran lihasjumitusta oli saatu aikaan hillittömällä lapioimisella pitkän leirin aikana ja esitettiin kehitysehdotus, että lumilapioissa voisi olla pidempi varsi. Tässä vaiheessa opimme, että käytössä olleissa lapioissa onkin ihan koko matkan ajan ollut teleskooppivarsi juuri sitä varten.
Kaiken kaikkiaan retki ei siis mennyt juuri ollenkaan suunnitelman mukaisesti. Tärkein oppi varmasti olikin, että mitä tahansa voi sattua ja suunnitelmia voi joutua uudelleensuunnittelemaan. Ryhmän mieli oli kammille palatessa joka tapauksessa korkealla, kaikki saatiin kotimatkalle eikä perheitä hajonnut. Emme lähtökohtaisesti kuitenkaan suosittele Nallon retkeä katalogiin 2016 – katsotaan jos sen Kebnenkin vielä joskus näkisi!
Tuuli Ahonen
