Eiko kyllastyta

15.4.2019 / Päivä 10
21,5 km
7+ legiä
korkeus: 940 m
sää: aamu -6C, aurinkoinen, heikko länsituuli; iltapäivällä -3C, Mordor nousi lännestä 10-15m/s tuulen lietsomana, pilvet ja tuisku peittivät taivaan ja maiseman
sijainti: N 79,09972° E 017,10775°

Eikö kyllästytä?

Toisinaan minulta kysytään, että eikö kyllästytä hiihtää joka vuosi samassa paikassa? Kuudetta kertaa suurin piirtein samaa reittiä Huippuvuorilla – eikö siihen kyllästy?

Lyhyesti:

Ei.

Miksi kyllästyisi?

Jättäisitkö käymättä suosikkiravintolassasi, koska menemällä jonnekin muualle voisit löytää vielä paremman paikan? Jättäisitkö lempikappaleesi kuuntelematta, koska joku muu biisi voisi olla parempi? Hylkäisitkö vanhan hyvän ystäväsi, koska sen sijaan voisit hankkia uusia ystäviä? Tuskin.

Niin se on Huippuvuortenkin kanssa. Huippuvuoret on väh n niin kuin tuttu luottoravintola: Tunnelma on kohdallaan ja ruoka on aina mieleistä, mutta lisäksi keittiömestari keksii sopivasti uutta, niin että mielenkiinto säilyy. Tutut maisemat saavat hymyilemään ihan kuin kuin vanha suosikkikappale, joka palauttaa mieleen nipun hyviä muistoja. Ja vuosien myötä suhde maisemaan ja maastoon kehittyy kuin hyvä ystävyys ikään. Huippuvuorten jäinen syli on kylmä, mutta aina avoinna. Tänne on hyvä palata.

Toissayön väärän jääkarhuhälytyksen jälkeen katselin kalsarisillani hytisten puolikuuta Astronomfjelletin jylhän kallioseinämän yllä ja muistelin itsekseni hymyillen, miten pari vuotta sitten pimeämmällä yötaivaalla siinä kohtaa tuikki vielä Saturnus. Tänään puolestaan hiihdimme kirkkaassa auringonpaisteessa kohti jäätikkölakista Venusfjelletiä. Sitä kohtihan Newtontoppenin juurelta suunnataan joka vuosi. Venusfjellet oli vähintään yhtä kaunis kuin aina ennenkin ja Kolmen jäätikön sola n lumi pehmeää, kuten monina muinakin vuosina.

Nämä maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniita. Ihan joka kerta. Eikä niiden näkemiseen kerran vuodessa todellakaan kyllästy! Sitä paitsi, ei kaikkia maisemia edes näe vuosittain: joskus jäätilanne ohjaa eri reitille tai white out kadottaa maiseman kymmeniksi kilometreiksi. Esimerkiksi Templet-vuoren kylmät rannat olen nähnyt viimeksi vuonna 2015. Niitä on jo oikeastaan ikävä.

Ja kyllä samakin maisema voi olla eri vuosina hyvinkin erinäköinenkin: lumi, valo ja varjot maalaavat suurelle valkoiselle uniikkeja taideteoksia, jotka saattavat kestää vain silmänräpäyksen: ”snowbow’n” alla aukeava maisema Newtontoppenin laelta pohjoiseen tai tänään lännestä yllemme vyöryneen säärintaman edellä kieppuneet pilven riekaleet. En muista nähneeni täällä koskaan niin nopeasti liikkuvia pilviä kuin tänään! Ja odotetusta niitä seurasi navakka tuuli. Tuuli tuli kuitenkin persmyötäisenä ja v ain vauhditti menoamme.

Reilun seitsemän legin hiihtopäivän päätteeksi päädyimme taas tuttuun paikkaan Gallerbreenin juurelle. Tällä kertaa sumu ja tuisku peitti jäätikköä reunustavat jyrkät vuoret, mutta leiripaikka löytyi aika helposti. Leiri laitettiin aivan vuoren kupeelle, vaikka siinä telttapaikkoja pitikin vähän lapiolla tasailla. Toivomme nimittäin vuoren suojaavan meitä huomiseksi ennustetulta puhurilta.

Voi siis olla, että huominen kuluu ahkiohissin operoimisen sijaan rennosti vaakatasossa teltan lepatusta kuunnellen ja kirjaa lehteillen. Tuttu tilanne sekin, mutta olisipa ensimmäinen myrsky juuri tässä kohtaa. Ei ole vuodet veljeksiä. Mutta Huippuvuoret on ystävä.

Retkikunnalla kaikki hyvin.

Kuvassa: Retkikunta hiihtämässä kohti Venusfjelletiä. (kuva: Korpi-Jaakko)

– Korpi-Jaakko